================================================ Lyhyesti: "Air Force One" on harvinaisen hyvin onnistunut die hard -klooni. Se muuttaa politiikan myyteiksi volyymillä, johon natsipropaganda ei pystynyt ja jonka ainoastaan jenkit voivat ostaa patrioottisena; nannaa lentokoneiden ystäville. ================================================ Samoin kuin ihmisiä jaotellaan kissa- ja koiraystävällisiin tyyppeihin, voisi miehiä jaotella vene- ja lentokonetyyppeihin. Itse olisin valmis jakamaan jopa sivilisaatioita niiden veteen tai ilmaan suuntautuneen viehtymyksen mukaan, mutta ainakaan ei ole kovin kaukaa haettua todeta, että amerikkalaisen elokuvan lempimä ylevä liikenneväline on juuri lentokone. Lentäminen on ollut aina elokuvan katsomiskokemukseen niveltyvä fantasian välikappale; lennon simulaationa elokuvan katsominen on valveilla käytyä unityönä. Jos fiktioleffan historiasta etsisi tiettyä motiivia, jonka perusteella laatia sen historia, ei lentäminen olisi hassumpi valinta. Yhtä johdonmukaista on se, että efektitekniikan (digitaalisen) kehittymisen myötä saamme nähtäväksemme nimenomaan visuaalisesti komeita lentokoneleffoja, ensin "Con Air" ja nyt "Air Force One" (1997). Pari Spielbergin elokuvaa ovat toki sykähdyttäneet omaakin pumppuelintä - "Always" ja "Auringon valtakunta" - enkä tarkoita nyt sitä alavatsaa huikaisevaa tunnetta, jonka lentämistunnetta _simuloiva_ leffa herättää, vaan sitä, kuinka elokuvan keinoin esitettynä lentämisen keveys voi näyttää niin vapauden vakiolta, ja muutama sydämen lyönti meinaa jäädä väliin; parhaimmillaanhan myös purjeveneen kulku aalloilla on yhtä lentoa, esimerkiksi "Waterworld"-leffassa. Amerikkalaiseen lentämisen unelmaan eivät kuulu mitkään faktat - kuten lentokoneiden osuus otsonikerroksen ohentumisessa - vaan pelkästään pyrkimys absoluuttiseen vapauteen, painovoiman voittamiseen tekniikan täydellisellä hallinnalla. Uskonnon mytologioissa taivaalta käsin on hallittu maata, mutta yleensä lentämisen motiivi on elokuvissa liitetty vapauteen vallan hierarkioista, esimerkiksi mainitussa "Konnakyyti"-filkassa. Idea yhdistää taivaalla liitelevän ihmisen vapaus, valta ja haavoittuvuus, on suorastaan johdonmukainen yhtälö kohti Air Force One -lentoa, jonka kyydissä matkaa koko Yhdysvaltain presidentin hovi. Fugiendo vincimus. Spielbergin elokuvien motto "lentäen/paeten voitamme" on tällä kertaa pako Aasian sydämestä kohti länttä. Vaikka aurinko nousee idästä, näyttää Air Force One lentävän kohti auringon _nousua_, uuden ajan sarastusta, jolle omatoiminen presidentti on luvannut ulkoehdottoman politiikan sääntöjä. Nyt hän joutuu vastaamaan sanoistaan ja osoittamaan, että puuttuminen muun maailman politiikkaan on turvallista, koska lentäen pääsee aina voittoon/pakoon maailmansheriffinä puuhastelua. "Air Force One" päivittää amerikkalaisten elokuvien poliittista mytologiaa. Eletään maailmassa, jossa arkkivihollisen eli Neuvostoliiton ruumis on jo kuopattu, mutta kommunismin henki yhä kummittelee. Kuin varkain itse USA:n presidentti joutuu kohtaamaan sen, ja tällaisen varhaisylikypsän vasemmistolaisenkin sydän jysähtelee viimeistään sillä kohtaa, kun internatsionaali alkaa soimaan täysillä Yhdysvaltain presidentin hovissa. Kuka ihmeen ohjaaja uskaltautuu tällaiseen ja millä keinoin? Hesarin Helena Ylänen esitti omassa arvostelussaan (24.10.), että ohjaajat Wolfgang Petersen ja Roland Emmerich ovat kuin viidennen kolonnan miehiä esittäessään amerikkalaisen nationalismin kaikessa naurettavuudessaan. "Air Force Onen" jälkeen Yläsen ajatus tuntuu uskottavammalta kuin muut salaliittoteoriat yhteensä, sillä USA:n presidentti saadaan näyttämään tollommalta kuin yksikään hänen alaisistaan, joskin hän on rajattoman kekseliäs pysäyttämään terroristeja. No, annetaan miehen tehdä se, mihin hän parhaiten pystyy! voisi amerikkalainen yleisö huudahtaa: antaa USA:n asevoimien jatkaa toimintaa maailmanpoliisina. Ei "Air Force One" ole pelkästään "puolifasistinen", kuten Ylänen sen kategorisoi, vaan kautta linjan silkkaa fasistista paatosta - mutta kuinka komean seikkailukertomuksen Hollywood onkaan siitä loihtinut. Jos amerikkalainen yleisö, ja osa eurooppalaistakin, ostaa tuotteen aitona tavarana, niin muun maailman on vain syytä kysyä, mitä kaikkea muuta se itse on tullut ostaneeksi jenkkien markkinoimana vapautena; alkaen Persian lahden sodasta, jossa USA ("Air Force One" -leffan sanoin) tapatti 100 000 irakilaista bensalaskun takia. "Air Force One" -leffan kaltaista tarinaa ei tarvitse käsitellä asbestihansikkain hyväksyäkseen sen omalaatuisen, sairaan estetiikan. Leffan juonessa on elämää suurempia aukkoja ja se varoo polkaisemasta sisäpolitiikan varpaille, mutta se on fantasian keinoin toteutettu aidonmakuinen kuva siitä globaalisesta fasismista, jolla USA suhtautuu tähän planeettaan kontrolloimanansa valtakuntana. Se on myös hillittömän jännittävä elokuva, joka taiten käyttää hyväkseen lentokone- ja die hard - leffojen skenaarioita, ja sillä on arvonsa aikuisten satuna, taivasten mytologian valtataisteluna; sen konservatiivista pönäkkyyttä voi vihata ja ihailla yhtä aikaa ihan siinä kuin vaikkapa Homeroksen "Iliakseen" sisältyvää imperialistista mahtipontisuutta. Se, että Hollywood-elokuva voi käsitellä jopa presidenttiä yhtäältä roistona ("Isku Kolumbiaan", "Rajaton valta") ja toisaalta eturintaman sankarina ("Dave", "Air Force One") ei voi johtua pelkästään elokuvan lähihistoriasta, jossa Valkoinen talo on nielty osaksi vallankäytön mielikuvia. Tohtisin ajatella, että jopa tietokonepeleillä on osuutensa siihen, että katsojalle suostutellaan toiminnallisen myötäelämyksen ympäristöksi poliittista olymposta: onhan tietokonepeleissä monesti kyse kontrollista, jossa pelaaja ohjaa yhtäaikaa sekä yksittäisen tapauksen että kokonaisen valtakunnan toimintaa. Tai voidaan ajatella, että nämä totaalisen kontrollin mielihyvää ruokkivat mediamuodot kehittyvät kaiken aikaa rinnatusten imien katsojan yhä lähemmäksi toimintaa mm. niillä esittämisen tavoilla, joita tekstuaalinen ja visuaalinen uutismedia on tehnyt tutuksi. Niinpä on jo osa toimintaelokuvan konventiorealismia, että taistelukohtauksissa kamera liikkuu kuin CNN olisi välittömästi paikalla... Harrison Ford esittämässä USA:n presidenttiä on ihan luontevaa jatkoa Jack Ryan -elokuvien bitti ja tikari -teknotrillereille. Fordin nimikkomaneeri on väännellä kasvojaan halveksien - jo pelkästään tämän lihassuorituksen ansiosta Ford on ehdoton valinta elokuvaan, joka yrittää esittää USA:n etuoikeudet likimai jumalalliseksi johdatukseksi. Gary Oldman kazakstanilaisena terroristina on perusilkeä pahis, minkä lisäksi kalustoon kuuluu muutama Anne Archerin näköinen kotiäiti ja pari pitkä&hiljainen -fakista napattua tappelijaa. Puhelinlinjan päässä jännäävät poliitikot ovat hekin odotettavan näköisiä; Glenn Close varapresidentin esittäjänä onkin oikeastaan filkan ainoa _luova_ oivallus, kaikki muu on tekniikkaa. Die hard -leffojen parasta sovellusainesta on puolestaan se, kuinka viestintävälineet pikemminkin eristävät kuin yhdistävät osapuolet, ja onpa mukana mukava koneellinen poliittista likapyykkiäkin, jota on jo totuttu näkemään viime aikojen Valkoinen talo -leffoista. "Air Force One" on taatusti leffa, jota en vaivaudu katsomaan toista kertaa, mutta yhden kerran jälkeenkin se jättää niin visun hymyn huulille, että se on totisesti hintansa väärti, lajityyppiensä perverssi hedelmä. -- M.G. ! "Ja koin silloin ennakkoaavistuksen, en suuresta vaarasta, vaan Soikkeli ! suuresta elämästä, ikään kuin elämä huipussaan olisi välttämät- ======== ! tömyyden pakosta jotain tuhoisaa, jotain villiä ja arvaamatonta, csmaso ! jotain mitä voi ihmetellä ja silti välttää hinnalla millä hyvänsä uta.fi ! kuin kauniin myrskyn hyökkäystä tai hirvittävän jumalan tuloa." Soikkelin elokuva-arkisto